11.4.1990

Vaatimukset Vantaan kihlakunnanoikeudessa

Virallisen syyttäjän vaadittua kihlakunnanoikeudessa A:lle rangaistusta muun ohella siitä, että A oli Kommandiittiyhtiö A:n henkilökohtaisesti vastuunalaisena yhtiömiehenä, toimitusjohtajana ja omistajana vuoden 1980 ja 20.12.1982 välisenä aikana Vantaalla Ali-Keravan kylässä kommandiittiyhtiön omistamalla tilalla laiminlyönyt huolehtia yhtiön tuotannossaan käyttämän 1.1.1 trikloorietaani-nimisen II luokan myrkyn asianmukaisesta käsittelystä seurauksin, että tuota ainetta oli päässyt leviämään lähiympäristöön myrkyttäen muun muassa jäljempänä mainittavien asianomistajien kaivot, sanotut asianomistajat ovat vaatineet, että A velvoitetaan suorittamaan heille vahingonkorvaukseksi heidän kaivojensa veden pilaantumisesta,

B kivusta ja särystä 10.000 markkaa, veden hankkimiskuluista 14.679,85 markkaa, veden tutkimuskuluista 250 markkaa, asian johdosta aiheutuneista matka-, puhelinynnä muista kuluista 300 markkaa ja kiinteistön arvon alentumisesta 50.000 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 11.450 markkaa, kaikki korvausmäärät laillisine korkoineen,

C ja D yhteisesti ansiotulon menetyksestä 10.500 markkaa, saamatta jääneistä vuokratuloista 28.300 markkaa, kivusta ja särystä 50.000 markkaa, kauppaliikkeen vuokrausyrityksistä aiheutuneista kuluista 7.000 markkaa, veden hankkimiskuluista 35.290 markkaa, veden lämmityskuluista 12.960 markkaa, aktiivihiilisuodattimen asentamisesta 1.850 markkaa, kiinteistön arvon alentumisesta 150.000 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 14.410 markkaa, kaikki korvausmäärät laillisine korkoineen,

E ja F yhteisesti kivusta ja särystä 50.000 markkaa, veden hankkimiskuluista 21.955,62 markkaa, kaivopussin asentamisesta 125 markkaa, pumpun vuokrauksesta ja kuljetuksesta 61 markkaa, saunamatkakuluista 10.830 markkaa, puhelinkuluista 400 markkaa, haasteen noudosta ja poliisikuulustelussa käynnistä aiheutuneista kuluista 200 markkaa, työansion menetyksestä 360 markkaa, kiinteistön arvon alentumisesta 125.000 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 15.810 markkaa, samoin laillisine korkoineen,

G ja H yhteisesti veden hankkimiskuluista 25 markkaa päivältä 14.3.1983 lukien,

I ja J yhteisesti kivusta ja särystä 50.000 markkaa, veden hankkimiskuluista 22.086,87 markkaa, lähdeveden ja virvoitusjuomien hankkimisesta 5.700 markkaa, kaivopussin asentamisesta 591 markkaa, saunamatkakuluista 10.830 markkaa, puhelinkuluista 400 markkaa, haasteen noudosta ja poliisikuulustelussa käynnistä aiheutuneista kuluista 400 markkaa, kiinteistön arvon alentumisesta 125.000 markkaa, pihan rikkoutumisesta 1.000 markkaa ja oikeudenkäyntikuluista 15.810 markkaa, kaikki korvausmäärät laillisine korkoineen, sekä

K ja L yhteisesti kivusta ja särystä 10.000 markkaa, veden hankkimiskuluista 8.427 markkaa 85 penniä, kiinteistön arvon alentumisesta 50.000 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 13.950 markkaa, samoin kaikki määrät laillisine korkoineen.

Kihlakunnanoikeuden päätös 10.6.1986

A:n kiistettyä syytteen ja vahingonkorvausvaatimukset ja vaadittua niitä hylättäviksi kihlakunnanoikeus on lausunut selvitetyksi, että Kommandiittiyhtiö A:n tehtaalla, joka oli otettu käyttöön maaliskuussa 1979, oli käytetty kauppanimellä Clorothene eli kloroteeni 1.1.1 trikloorietaania maalattavien metallipintojen puhdistukseen. Kevääseen 1980 saakka eli noin vuoden ajan kloroteenia käytettiin niin sanotulla painepesumenetelmällä eli ruiskuttamalla sitä puhdistettaville metallipinnoille. Puhdistettavilta pinnoilta alas valuva aine kerättiin altaaseen ja kierrätettiin uudelleen pesuriin. Tässä työmenetelmässä haihtuva kloroteeni tuuletettiin ilmanvaihtojärjestelmän kautta ulkoilmaan. Koska jäljelle jäänyt aine kierrätettiin uudelleen pesuriin, tuli lopulta jokseenkin kaikki kloroteeni tuuletetuksi ulos. Tällöin kloroteenia kului huomattavan paljon, noin 2.000 litraa mainitun vuoden aikana.

Koska kloroteenin kulutus oli tällä tavoin huomattava, siirryttiin keväällä 1980 puhdistettavien kappaleiden pesussa käyttämään rättipesua. Tällöinkin osa kloroteenista haihtui ilmaan, mutta osa jäi pesun jälkeen jätteenä jäljelle. Rättipesuun siirtymisen jälkeen kloroteenin kulutus oli ollut vuosina 1980-1982 noin 800 litraa vuodessa. Tämän jälkeen kulutus oli edelleen vähentynyt.

Todistajankertomuksista ilmeni, että kloroteenia oli tehtaalla säilytetty kevääseen 1983 saakka ulkona kulloinkin käytössä olleessa 200 litran alkuperäistynnyrissä, jossa aine oli tehtaalle tullut. Tynnyreissä ei ollut ollut hanaa vaan kaksi korkkia. Ainetta oli otettu pieniin maaliastioihin kallistamalla tynnyriä niin, että ainetta oli saatu korkista. Tällä tavoin meneteltäessä ainetta oli yleensä mennyt jonkin verran yli ja imeytynyt maahan. Keväällä 1983 kloroteenitynnyrit oli siirretty varastoon ja niihin oli asennettu hana.

Käytön jälkeen oli jäänyt jäljelle jonkin verran likaista kloroteenia, mitä oli todistajien lausuntojen mukaan niin ikään kevääseen 1983 saakka säilytetty ulkona 10-50 litran maalipöntöissä sekä puhtaasta aineesta tyhjentyneissä 200 litran kloroteenitynnyreissä. Käytetty kloroteeni oli aluksi viety Keravalle puhdistuslaitokseen, mutta laitoksen lopetettua toimintansa sitä oli varastoitu tehtaan pihalle kerrotunlaisiin astioihin. Käytettyä kloroteenia oli kertynyt A:n ilmoituksen mukaan vuosina 1981-1982 pihalla olleisiin astioihin noin 400 litraa. Keväällä 1983 käytettyä kloroteenia sisältäneet astiat oli varastoitu asianmukaisesti.

Todistajankertomuksista voitiin päätellä, että käyttämätöntä kloroteenia oli aineen tynnyristä ottamisen yhteydessä päässyt syytteessä tarkoitettuna aikana maahan ainakin desilitra viikossa eli viisi litraa vuodessa ja siis kyseessä olevana aikana yhteensä 15 litraa.

Käytetty kloroteeni oli aluksi kaadettu pienemmistä astioista 200 litran tynnyriin suppilon avulla. Tällöinkin oli ainetta päässyt valumaan maahan kyseessä olevana aikana ainakin viisi litraa.

Eniten 1.1.1 trikloorietaania oli löytynyt tehdasta lähinnä olevan Vantaan seurakuntayhtymän kiinteistön kaivosta. Sen vedessä tuota myrkkyä oli ollut 100 milligrammaa litrassa. Koska kaivo oli täytetty, ei myöhempiä koetuloksia ollut, mutta kaivon lähelle asetetusta havaintoputkesta otetuissa vesinäytteissä oli ollut 2,2 milligrammaa litrassa lokakuussa 1984 ja 5 milligrammaa litrassa maaliskuussa 1986. Muissa kaivoissa oli ollut huomattavasti pienempiä pitoisuuksia. Tehtaan porakaivossa oli todettu enimmillään 1,5 milligrammaa litrassa. Sen jälkeen kun vedenotto tuosta kaivosta oli lopetettu, pitoisuus oli kuitenkin alentunut niin, että se oli vuoden 1984 alussa ollut 0,25 milligrammaa litrassa ja että maaliskuussa 1986 ei enää ollut havaittu mitattavia määriä. C:n ja D:n kaivon vedessä liuotinta oli todettu enimmillään helmikuussa 1983 3 milligrammaa litrassa. Sen jälkeen pitoisuus oli laskenut niin, että se oli ollut 0,4 milligrammaa litrassa syyskuussa 1983 ja 0,13 milligrammaa litrassa kesäkuussa 1984. Pitoisuus oli kuitenkin jälleen noussut ja ollut 0,97 milligrammaa litrassa maaliskuussa 1986. E:n ja F:n kaivon vedessä pitoisuus oli ollut enimmillään 1,1 milligrammaa litrassa kesäkuussa 1984. Muissa kaivoissa aineen pitoisuus vedessä oli ollut vähemmän kuin yksi milligramma litrassa. Lääkintöhallitus oli 16.5.1983 katsonut, ettei vettä, joka sisälsi vähäisiä määriä 1.1.1 trikloorietaania, tulisi hyväksyä jatkuvasti talousvetenä käytettäväksi. Mikäli muita vedenhankintavaihtoehtoja ei ollut kohtuullisin keinoin saatavissa käyttöön, voitaisiin kuitenkin alle yhden milligramman litrassa trikloorietaania sisältävä vesi hyväksyä taloudessa muuhun käyttöön paitsi juomavedeksi ja ruuan valmistukseen.

Jutussa oli aluksi lähdetty siitä, että pohjavesi oli saastunut tehdasalueelta maahan päässeestä kloroteenista. A:n teettämissä tutkimuksissa oli kuitenkin osoitettu, ettei trikloorietaani olisi voinut pohjaveden virtaussuunnat ja virtausnopeus huomioon ottaen kulkeutua pohjaveden välityksellä niin laajalle alueelle kuin oli väitetty ja että yksinomaan puheena olevan ajan lyhyyden vuoksi myrkky ei olisi voinut levitä muihin kuin korkeintaan seurakuntayhtymän kaivoon. Etsittäessä syytä trikloorietaanin leviämiseen ympäristöön oli A:n teettämissä tutkimuksissa ja kokeissa keväällä 1986 tullut esiin mahdollisuus, että aine oli päässyt leviämään ilman kautta tehtaan käyttäessä keväästä 1979 kevääseen 1980 painepesumenetelmällä mainitut 2.000 litraa kloroteenia. Pyrittäessä jäljittelemään painepesua käytettäessä vallinneita olosuhteita oli havaittu, että ilmastointilaitteisiin menevä kloroteeni ei kokonaan kaasuuntunut vaan jäi osaksi pisaroiksi, jotka sitten kulkeutuivat tehtaan peltikatolle. Kokeissa oli todettu, että sateen aikana katolta valuva vesi sisälsi havaittavia määriä trikloorietaania. Korkeapainepesun jälkeen katolta sulavasta lumesta oli todettu jopa 25-50 milligramman pitoisuuksia litrassa. Maa vietti tehdasalueelta seurakuntayhtymän tontille niin, että kaikki sulamisvedet kerääntyivät seurakuntatalon pihalle. Sulamis- ja sadevedet olivat saattaneet sisältää huomattavia määriä trikloorietaania, jolloin veden mukana pihalle tullut myrkky oli saattanut hitaasti suotautua saviperäisen erittäin huonosti vettä läpäisevän maa-aineksen läpi seurakuntatalon kaivoon.

Tutkimuksissa oli myös todettu, että lumen trikloorietaanipitoisuudet tehtaan lähiympäristössä olivat tasolla 0,003 milligrammaa litrassa, mutta 100-200 metriä etelään ja länteen sijaitsevilla alueilla pitoisuustaso oli korkeampi eli 0,003-0,020 milligrammaa litrassa. Tutkimuksen tekijä oli katsonut luminäytteiden perusteella voitavan todeta, että tehtaan lähiympäristöön oli täytynyt tulla kuluneen talven aikana trikloorietaania muualtakin kuin tehtaan ilmastoinnin kautta.

Tutkimustuloksen perusteella oli pidetty mahdollisena, että kun painepesumenetelmää oli käytetty koko talven, kertynyt liuotinmäärä oli ainakin osittain jäänyt katolle ja pihamaalle. Pintavaluntana seurakuntatalon tontille joutuneet vedet olivat siten saattaneet sisältää trikloorietaania jopa kaivosta todetun 100 milligramman verran litrassa. Toisaalta oli katsottu, että tehtaalta länteen olevat C:n ja D:n, E:n ja F:n sekä I:n ja J:n kaivot olivat niin kaukana, ettei liuottimen kulkeutuminen sinne asti pisaroina ollut todennäköistä. Näin ollen ilmakuljetuksen seurauksena pitoisuustaso 1-3 milligrammaa litrassa ei ollut todennäköistä tuolla alueella. Tätä pienemmät pitoisuudet olivat kuitenkin mahdollisia ilmakuljetuksen seurauksena.

Esitetyn selvityksen ja tutkimustulosten perusteella kihlakunnanoikeus on todennut, että seurakuntatalon kaivoon joutunut myrkky oli tullut osaksi esitetyllä tavalla pintavaluntana ja sulamisvesien mukana seurakuntatalon pihalle, josta se oli suotautunut maaperään ja kaivoveteen. Osaksi liuotin oli joutunut pohjaveteen tehtaan alueella tapahtuneiden maaperään joutuneiden päästöjen seurauksena. Edelleen oli selvää, että pohjavesi oli myös muiden kaivojen kohdalla saastunut. Tämän ei kuitenkaan voitu katsoa johtuneen kloroteenin säilytyksen yhteydessä maahan päässeestä aineesta, koska oli osoitettu, ettei ollut kulunut riittävästi aikaa, jotta liuotin olisi voinut levitä pohjaveden välityksellä tehtaan alueelta muihin kuin seurakuntayhtymän kaivoon. Esitetyn selvityksen valossa jäi ainoaksi mahdollisuudeksi pohjaveden saastumiseen se, että tehtaalta ilmastoinnin kautta keväästä 1979 kevääseen 1980 ilmaan tuuletetusta trikloorietaanista niin suuri osa oli yhtäältä sateen ja toisaalta sulamisvesien mukana joutunut maaperään, että pohjavesi oli saastunut. Mitään tukea ei saatu sille käsitykselle, että 1.1.1 trikloorietaania olisi joutunut kaivoihin jostakin muualta kuin tehtaan tuotantoprosessista.

A oli menettelyllään laiminlyönyt valvoa, että 1.1.1 trikloorietaania olisi säilytetty asianmukaisella tavalla ja että sitä ei olisi päässyt maaperään. Näistä laiminlyönneistä oli aiheutunut myrkyn joutuminen pohjaveteen ja osaltaan seurakuntayhtymän kaivon saastuminen. Kun huolimattomuus myrkyn käsittelyssä oli jatkunut useita vuosia, A:n voitiin katsoa törkeällä tuottamuksella aiheuttaneen pohjaveden ja seurakuntayhtymän kaivon pilaantumisen. Sitä vastoin kihlakunnanoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että 1.1.1 trikloorietaanin määräysten vastaisesta käsittelystä tai muutoin A:n syyksi luettavasta rangaistavasta menettelystä olisi aiheutunut muiden kuin seurakuntayhtymän kaivon veden pilaantuminen.

Koska A oli hänen syykseen luetulla menettelyllään aiheuttanut pohjaveden saastumisen niin, että seurakuntayhtymän kaivo oli osaksi siitä syystä pilaantunut, hän oli velvollinen korvaamaan seurakuntayhtymälle aiheutuneen vahingon. Sensijaan muiden kysymyksessä olevien kaivojen pilaantuminen ei ollut seurausta syytteessä kerrotusta tai muusta A:n syyksi luettavasta rangaistavasta menettelystä. Pohjavesi oli kuitenkin saastunut ja kaivot olivat pilaantuneet tuotantotoiminnan seurauksena, vaikkakin tämä seuraus oli ollut sillä tavoin vaikeasti ennakoitavissa, että sen syntymistapa oli selvinnyt vasta tämän jutun vireillä ollessa A:n itsensä toimeksiannosta tehdyissä tutkimuksissa. Vaikka A ei siltä osin kuin 1.1.1 trikloorietaania oli päässyt leviämään ympäristöön tehtaan ilmastoinnin kautta ollutkaan menetellyt huolimattomasti, ei ollut kohtuullista, että kaivojen pilaantumisesta aiheutunut vahinko jäisi niiden omistajien kannettavaksi. Kommandiittiyhtiö oli saanut toiminnastaan taloudellisen hyödyn ja sen oli vastattava toimintansa lähiympäristölle aiheuttamista haitoista. A puolestaan oli yhtiön omistajana vastuussa sen toiminnan seurauksista.

Pohjaveden pilaantumisesta ja tehtaan toiminnasta vahinkoa ja haittaa kärsineet oli pyrittävä saattamaan siihen asemaan, missä he olisivat ilman tuota vahinkotapahtumaa. A olisi periaatteessa velvollinen toimittamaan vettä niille, joiden kaivo oli pilaantunut. Tällainen luontoissuoritusvelvoite, jollaista ei ollut vaadittukaan, ei kuitenkaan tässä tapauksessa ollut tarkoituksenmukainen.

Kihlakunnanoikeus on arvioinut ruoka- ja juomaveden hankkimiskustannuksiksi 2.000 markkaa vuodessa sekä talousveden hankkimiskustannuksiksi 5.000 markkaa vuodessa. Kysymyksessä olevat kaivot olivat ilmeisesti pysyvästi pilaantuneet. Kertakaikkisena tuomittava korvaus tuomittiin tällaisissa tapauksissa yleensä 20-kertaisena vuotuiseen korvaukseen verrattuna. Kihlakunnanoikeus on kuitenkin katsonut, että kysymyksessä olevalla alueella oli syytä epäillä pohjaveden laadun muutoinkin ajanmittaan sen verran huonontuvan, että kiinteistöt olivat velvollisia liittymään vesijohtoverkostoon, kun sellainen alueelle tuli. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus on katsonut vuotuiseen korvaukseen verrattuna kymmenkertaisen korvauksen kohtuulliseksi.

C ja D olivat kärsineet vahinkoa heidän kiinteistöllään sijainneen kauppaliikkeen vuokrasopimuksen ennenaikaisesta päättymisestä sekä siitä, että kauppaliikettä ei enää voitu vuokrata eikä käyttää liiketoimintaan. Sen sijaan kiinteistön arvon alentumisesta ei heille eikä E:lle ja F:lle, I:lle ja J:lle, K:lle ja L:lle tai B:lle tuomittu korvausta, koska korvauksen ruoka- ja talousvedestä katsottiin kattavan veden pilaantumisesta aiheutuneen vahingon ja, kun alueelle aikanaan rakennettiin vesijohto, kiinteistöjen arvo palasi vähintään entiselleen. Korvaukset kivusta ja särystä eivät perustuneet lakiin.

Mainituilla perusteilla kihlakunnanoikeus on, samalla kun A tuomittiin sakkorangaistukseen jatketusta rikoksesta, joka käsitti osaksi yksin teoin tehdyt jätehuoltorikoksen, myrkkylain ja -asetuksen säännösten rikkomisen sekä pohjaveden tuottamuksellisen pilaamisen, velvoittanut A:n korvausvaatimukset enemmälti hyläten suorittamaan korvauksena

B:lle ruokaveden hankkimisesta 20.000 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 2.500 markkaa, kumpikin erä 16 prosentin korkoineen 10.6.1986 lukien,

C:lle ja D:lle yhteisesti talousveden hankkimisesta 50.000 markkaa, liikehuoneiston vuokrasopimuksen ennenaikaisesta päättymisestä 8.000 markkaa ja liiketoiminnan estymisestä 50.000 markkaa eli yhteensä 108.000 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 4.000 markkaa, mainitut erät 16 prosentin korkoineen 10.6.1986 lukien,

E:lle ja F:lle yhteisesti talousveden hankkimisesta 50.000 markkaa ja oikeudenkäyntikuluista 4.000 markkaa, samoin molemmat erät 16 prosentin korkoineen 10.6.1986 lukien,

G:lle ja H:lle yhteisesti ruokaveden hankkimisesta 20.000 markkaa,

I:lle ja J:lle yhteisesti talousveden hankkimisesta 50.000 markkaa ja oikeudenkäyntikuluista 4.000 markkaa, kumpikin erä 16 prosentin korkoineen 10.6.1986 lukien sekä

K:lle ja L:lle yhteisesti ruokaveden hankkimisesta 20.000 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 3.000 markkaa, samoin kumpikin erä 16 prosentin korkoineen 10.6.1986 lukien.

Helsingin hovioikeuden päätös 21.6.1988

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi virallinen syyttäjä, A sekä B myötäpuolineen, lukuunottamatta G:tä ja H:ta, olivat valittamalla saattaneet jutun, on päätöksessään todennut, että Kommandiittiyhtiö A oli omistamallaan, Vantaalla sijaitsevalla kiinteistöllä harjoittanut valomainosten valmistusta ja myyntiä. Yhtiön tuotantotoiminnassa oli käytetty kihlakunnanoikeuden päätöksessä kerrotulla tavalla 1.1.1 trikloorietaani-nimistä kemikaalia. Aine oli myrkkylaissa tarkoitettu toisen luokan myrkky.

Asiassa oli selvitetty, että kysymyksessä olevaa myrkkyä oli, huomioon ottaen aineen vaarallisuus ympäristölle ja ihmisten terveydelle, varastoitu sellaiseen paikkaan, jossa se oli voinut normaalikäytön aikana päästä maaperään. Myrkkyä käyttöönotettaessa ainetta oli työmenetelmien epätarkoituksenmukaisuudesta johtuen vuotanut maaperään. Myrkkyä oli maaperän kautta liuennut pohjaveteen. Tämän seurauksena oli, että paitsi yhtiön omalla kiinteistöllä myös Vantaan seurakuntayhtymän omistamalla kiinteistöllä oleva pohjavesi oli käynyt terveydelle vaaralliseksi ja kelpaamattomaksi tarkoitukseen, johon sitä muutoin olisi voitu käyttää. Samalla olivat yhtiön ja seurakuntayhtymän kiinteistöillä olevat kaivot myrkyttyneet.

A oli ollut yhtiön ainoa henkilökohtaisesti vastuunalainen yhtiömies ja samalla sen toimitusjohtaja ja käytännöllisesti katsoen omistanut yhtiön yksin. Hän oli sen vuoksi vastuussa kerrotusta menettelystä ja sen seurauksista. Hän oli ollut tietoinen aineen vaarallisuudesta ja sen käsittelyn vaatimasta erityisestä huolellisuudesta ympäristöön pääsemisen ehkäisemiseksi. A oli laiminlyönyt antaa tarpeelliset määräykset myrkyn asianmukaisesta käsittelystä.

A:n laiminlyöntien seurauksena oli ollut, että myrkkyä oli päässyt kerrotuin tavoin maaperään ja että siitä oli aiheutunut ihmisille terveydellistä vaaraa sekä huomattavaa haittaa luonnon toiminnalle ja huomattavaa vahinkoa toisten omaisuudelle. Mainittu seurakuntayhtymän kiinteistön pohjaveden pilaaminen oli loukannut yleistä ja yksityistä etua, mikä loukkaus ei ollut ollut vähäinen. Sen vuoksi ja muutoin kihlakunnanoikeuden mainitsemilla perusteilla oli katsottava, että A:n tuottamus hänen aiheuttaessaan pohjaveden pilaantumisen oli ollut törkeä. A:n laiminlyöntien seurauksena oli edelleen ollut seurakuntayhtymän ja yhtiön kaivojen myrkyttyminen, mistä oli aiheutunut vaaraa ihmisten terveydelle. Tältä osin A oli syyllistynyt kahteen kaivon tuottamukselliseen myrkyttämiseen.

B myötäpuolineen oli vaatinut A:lta vahingonkorvauksia hänen rangaistavaksi väitetyn menettelynsä eli syytteessä tarkoitetun aineen maaperään ja pohjaveteen päästämisen aiheuttamasta kaivoveden pilaantumisesta. A:n ei ollut näytetty syyllistyneen rangaistavaan menettelyyn muiden asianomistajien kuin seurakuntayhtymän kaivoveden pilaamisen osalta. Tämän vuoksi ja kun A:n ei ollut muutoinkaan näytetty syytteessä kerrotun menettelynsä johdosta tuottamuksellaan aiheuttaneen muiden asianomistajien kaivoveden pilaantumista, heidän siihen perustuvat korvausvaatimuksensa oli hylättävä.

Hovioikeus on mainituilla perusteilla, samalla kun A tuomittiin kihlakunnanoikeuden hänen syykseen lukeman rikoksen sijasta jatketusta rikoksesta, joka käsitti yksin teoin tehdyt jätehuoltorikoksen, myrkkylain säännösten rikkomisen, pohjaveden törkeän tuottamuksellisen pilaamisen ja kaksi kaivon tuottamuksellista myrkyttämistä, niin ikään sakkorangaistukseen, hylännyt B:n, C:n ja D:n, E:n ja F:n, G:n ja H:n, I:n ja J:n sekä K:n ja L:n korvausvaatimukset ja vapauttanut A:n suorittamasta heille tuomittuja vahingonkorvauksia sekä korvausta oikeudenkäyntikuluista.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 11.4.1990